(Anteeksi muuten tuon tutun hengellisen laulun alkusanojen lainaamisesta. Se kuulostaa edelleen hyvältä. Lauloin tuota viimeksi Helluntaiseurakunnan kokouksessa yhtenä sunnuntai-iltana viime kesänä.)

Monet Kristityt toivottavasti muistavat Jeesuksen neuvon olla murehtimatta. Emme voi muuttaa mittaamme tai muuttaa harmaata hiusta takaisin mustaksi jne. ”Riittää kullekin päivälle oma vaivansa” (ks. esim. Matt 6:34) on sanonta, jonka olen itse painanut mieleeni aika hyvin.

Tätäkin sanontaa tulkitaan monin tavoin. Toisille se tarkoittaa oikeasti sitä, että ei säästetä, ei suunnitella, vaan annetaan elämän tulla niinkuin se tulee. Fransiskaaniveljet ovat esim. olleet vähän tämäntapaisia, ainakin he ovat kieltäytyneet keräämästä maallista omaisuutta.

Toisaalta tuo, ettei murehdita tulevaisuutta, on hyvä ohje myös silloin kun sitä tulevaisuutta yritetään suunnitella. Me suunnittelemme, teemme parhaamme ja turvaamme Jumalaan niin, että sydämessä on rauha, vaikka Maailmasta sitä on vaikea saada. Olen ollut sellaisessa työssä, että olen antanut jonkinlaista ”sijoitusneuvontaa”. ja olen aina yrittänyt vakuuttaa, että mikään inhimillinen rakennelma ei toimi täydellisesti pitkän päälle.

Aksiomaattisena oletuksena voidaan sanoa, että hyvin harva meistä tekee mitään merkittävää, sellaista jonka ansiosta me päädymme historiankirjoihin vuosien päästä (toivottavasti ei ”Eugen Schaumanina” ainakaan 😉 ). Meidän kohtalomme on edetä päivä kerrallaan hyvin arkista, jopa joskus tylsää, elämää. Mutta meillä on joka päivä, oikeastaan tuon suositun hengellisen laulun sanojen mukaan, joka hetki valinnan mahdollisuus.

Voimme tavoitella sellaista, joka tuo meidät lähemmäs Jumalaa (tutkien, rukoillen ja palvellen), tai voimme ottaa askeleen toiseen suuntaan. Lyhyellä tähtävimellä emme voi vaikuttaa olosuhteisiimme, mutta voimme aina olosuhteiden puitteissa ottaa niitä pieniä askeleita, jotka vievät meitä oikeaan suuntaan: kohti iankaikkista elämää.

Voisi olla paikallaan muistuttaa, että Iankaikkinen Elämä on se, että tunnemme ainoan tosi Jumalan, ja hänen lähettämänsä voidellun, Jeesuksen (”voideltu” = ”kristos” kreikaksi, ja suurin piirtein ”maschiach” hepreaksi/arameaksi/arabiaksi). Jeesus rukoili meidän puolestamme (eli niiden, jotka häntä seuraavat), jotta olisimme yhtä Kristuksessa kuten hän on yhtä Isän kanssa. Katso esim. Johanneksen 17. luku, erik. jae 21.

Useimpien meidän elämämme voi olla täynnä pieniä ihmeitä. Kysymys on mielestäni ennenkaikkea asenteesta. Elämä voi olla äärettömän vaikeaa paikoitellen, mutta jos etsimme hyvää, myös löydämme sitä. Olen aina pitänyt mielenkiintoisena sitä, että patriarkallisessa siunauksessani minua siunataan kyvyllä löytää sitä hyvää samalla kun sitä kehotetaan etsimään. Sairauksien ja taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppailevilla voi olla vaikeuksia joskus löytää niitä pieniä ihmeitä, mutta asenne voi muuttaa sen, sen olen kokenut.

Toisaalta, Jumala ei odota meiltä suuria ihmeitä, vaan pieniä, arkipäivän ihmeitä. Rakkaudenosoitukset puolisolle ja lapsille ovat hyvä lähtökohta, ja voivat olla juuri niitä ihmeitä, mitä tarvitsemme kaikki. Voimme myös palvella aina tilaisuuden tullen ja siten osoittaa myös lähimmäisenrakkautta. Erityisen tärkeää on mielestäni palvella niitä, jotka eivät sitä ansaitse. Jeesus sanoi seuraajilleen, etteivät he siinä tee mitään hyvää, jos he palvelevat niitä, jotka pystyvät sen ”maksamaan takaisin”. Jumalattomatkin osaavat olla itsekkäästi avuliaita. Meidän pitää auttaa sellaisia, jotka eivät pysty maksamaan takaisin, eivätkä ehkä mielestämme ansaitsekaan apua. (Lue huolellisesti Moosian luku 4, erikoisesti 16-21.)

Ne pienet askeleet, joita voimme ottaa päivittäin, voivat johtaa kauas. Suorastaan kliseinen on muistutus, että pisinkin matka alkaa yhdellä askeleella. Meidän tehtävämme on olla miettimättä liikaa sitä, montako askelta matkalla on jäljellä sinne, mihin pyrimme; meidän pitää huolehtia tästä askeleesta ja ottaa se oikeaan suuntaan. Menneisyydellä ei ole väliä, sitä ei pysty muuttamaan, ja tulevaisuus on jossain edessä–meidän pienet askeleemme johtavat tulevaisuuteen, joten me itse päätämme hämmästyttävän paljon tulevaisuudestamme.

Tehtävämme ei ehkä ole tehdä jotain suurta, vaan saada aikaan pieniä ”arkipäiväisiä” ihmeitä.

Eläköön ne pienet ihmeet!

kommenttia
  1. Mikki sanoo:

    ”Suorastaan kliseinen on muistutus, että pisinkin matka alkaa yhdellä askeleella. Meidän tehtävämme on olla miettimättä liikaa sitä, montako askelta matkalla on jäljellä sinne, mihin pyrimme; meidän pitää huolehtia tästä askeleesta ja ottaa se oikeaan suuntaan.”

    Tervejärkinen muistutus, ainakin minulle. Uran rakentamisen paineet ja yhteiskunnan odotukset, puhumattakaan omista odotuksista, aiheuttavat joskus liiallista askelten laskemista….

  2. Velska sanoo:

    Joo, joskus paineet tulevat enemmän sisältä, joskus taas ulkoa. Kuten nyt sisältäpäin.

    Toisaalta on tervettä tuntea, että omassa elämässä on kehittämisen varaa (eri aloilla, siis–ei ekslusiivisesti ”uskonnonharjoituksessa”). Riittämättömyyden tunne on luonnollinen varsinkin, jos on rinnalla puoliso ja/tai lapsia, puhumattakaan siitä, että joutuu esiintymään julkisesti syystä tai toisesta. Silloin tuntee toisten katseet kovin usein arvostelevina.

    Pahinta on kuitenkin tuntea olevansa täysin kelvoton mihinkään. Evankeliumin kannalta ei ole vaikea keksiä kenen intressissä olisi sanoa, ettei kannata edes yrittää. Sekuläärin katsomuksen kannalta ei oikeastaan voi ajatella muuta kuin että joko jossain on vikaa tai sitten jonkinlainen hyvän ja pahan välinen köydenveto on jollain tavalla todellisuutta. Se, että joku hengellinen kokemuksemme näkyy fMRI:ssä (cf. C. Hitchens et al.), ei oikeastaan tee siitä tunteesta vähemmän todellista.

    Jos taas ajatellaan, että tuon neurobiologisen havainnon takia voidaan julistaa Jumala kuolleeksi, pitää kyseenalaistaa myös fyysisten haavojen olemassaolo. Fyysinen kipu ruumiissa näkyy myös niissä fMRI:ssä. Onko kipu siksi olematon? Mielestäni kysymys on vähän muna vai kana -tyyppiä: Aiheutuuko aistimus neurosignaalista vai ulkoisesta ärsykkeestä, joka sen saa aikaan? Tiedämme myös, että joissakin tapauksissa niillä signaaleilla on taipumus lähteä liikkeelle ilman näkyvää fyysistä ärsykettä (nimim. ”kokenut”).

    Vähän asian vierestä edelleen sanoisin edelliseen viitaten, että itselleni on vähän toissijaista se, onko ”Jumala” (lainausmerkit sen vuoksi, että kaikki eivät käytä sitä sanaa, vaikka heillä olisikin samantyyppinen kokemus tästä todellisuudesta) ulkoista vai sisäistä todellisuutta. Tärkeämpää on se, että Pyhät Kirjoitukset, pohtiminen, rukoileminen (mietiskely, jooga?), elävien profeettojen opetukset sekä tehtävissä toimiminen auttaa elämään elämänsä jotenkin täydemmin, tarkoituksellisemmin.

    Joskus tuntuu vaikealta olla positiivinen voima maailmassa, kun repiminen on niin paljon helpompaa kuin rakentaminen ja myötävirtaan on helpompaa mennä, jne. Oikeastaan näille ajatuksille pohjautuu tuo alustus. Ajattelin kokeilla, saisiko siitä tällaista keskustelua aikaan. Voimmeko me–pitääkö meidän?–saada aikaan pieniä ihmeitä?

    Mikä on ”oikea” tapa suhtautua tulevaisuuteen ja sen haasteeseen yksilötasolla tai laajemmin? Niin monet indikaattorit maailman taloudessa ja ekologiassa yms. kuitenkin näyttävät niin pahoilta, että yksilölle tuntuu olevan samantekevää heittää hanskat naulaan. Massat koostuvat kuitenkin yksilöiden päätöksistä, samoin kuin pitkät matkat koostuvat lyhyistä askelista–tai nykyisin ennemminkin pienistä bittipaketeista.
    😉

Kommentoi