Haluan palata vanhaan aiheeseen, mielestäni aivan aiheellisesti. Itse huomaan tarvitsevani muistutusta aina välillä, ja tällä kertaa siinä palveli Ensignin artikkeli. En lainaa sitä sen enempää, ajattelin kuitenkin tuon linkin laittaa.

Olen todennut, että joudun silloin tällöin kyseenalaistamaan sellaista hyvää tunnettani, etten kanna kaunaa kenellekään. Olen harmissani joidenkin ihmisten mielipiteistä, mutta siiinä on kysymys asioiden riitelystä, ei ihmisten. Jeesus on käskenyt meidän olla nöyriä ja oppia rakastamaan kaikkia lähimmäisiämme. Tämän käskyn kuuleminen ei kuitenkaan yksin auta välttämättä; meille on annettu työkaluksi käsky antaa anteeksi kaikille.

Itse asiassa oma elämäni on ollut todella helppoa moniin, moniin muihin verrattuna. Meidän omat kokemuksemme ovat kuitenkin meille aitoja. Muistan riitelyn koulukiusaamisesta. Joku esitti, että kiusaamista on kaikki, mikä siltä tuntuu. Olin samaa ja eri mieltä yhtä aikaa. Toisaalta on aivan totta, että meidän pitäisi ottaa toisten tunteet huomioon siten, että jos vähänkin huomaamme toisen kokevan ahdisteluna tai loukkauksena sen, mitä teemme tai sanomme, olisimme valmiita muuttamaan lähestymistapaamme. Toisaalta on myös niin, että joskus me loukkaannumme tai ”kiusaannumme” liian helposti.

Siksi meidän on ymmärrettävä, että kaikki inhimillinen toiminta, varsinkin ihmisten väliset suhteet sen yhteydessä, on aina dynaamista. Pysyvää tasapainotilaa on mahdoton saavuttaa, mutta pitää kuitenkin vetää joitain selkeitä rajoja. Esimerkiksi fyysinen väkivalta pitäisi olla aina poissuljettua, vaikka meistä tuntuisikin siltä, että sitä tarvitaan. Se kuitenkin synnyttää vain lisää vihaa ja väkivaltaa. Meidän pitää tarkkailla omaa toimintaamme sekä toisten ihmisten reagointia siihen, ja sovittaa omaa toimintaamme ja asennettamme.

Hyvä esimerkki vaikeasta ääritilanteesta löytyy Norjan viimekesäisestä ampumis/pommi-iskujutusta. Olen ihaillut norjalaisten reaktioita. He ovat sanoneet, että Breivikin tapaiseen purkaukseen pitää reagoida lisäämällä avoimuutta ja demokratiaa, ja väkivaltaisia vastauksia pitää välttää. (Olen toki sen verran realisti, että pidän varmana aivan päinvastaisten kommenttien esiintymistä, mutta vähemmistönä. Katuhaastatteluissa ihmiset ovat järjestään sanoneet tyyliin ”tämä on demokraattinen maa, jossa toimitaan lain mukaan”. [Olen näkevinäni tuossa piikin USA:n suuntaan, jossa on toimittu eri tavalla.])

Tarkoittaako norjalaisten asenne välttämättä sitä, että asia on anteeksiannettu ja unohdettu? En oikein ole valmis uskomaan siten, mutta alku on hyvä. Koston hautominen pienemmässäkin mittakaavassa turmelee oman tunne-elämän, eikä toisaalta paranna yhtään mitään. Kun on olemassa joku menetelmä, jonka mukaan toimitaan, on mahdollista käsitellä asia myös henkilökohtaisessa mittakaavassa. Tämä sama uskoakseni pätee myös parisuhteisiin.

Kukaanhan ei ole täydellinen. Siksi on pidettävä varmana sitä että loukkaamme lähimpiämme, ja heitä kaikkein useimmin. Joskus tekee mieli painaa mieleen joku asia jotta voisi siitä muistuttaa terävään sävyyn sopivassa tilanteessa. Kuitenkin kokemuksesta tiedän, että se on oman tunnemaailman kannalta huono ratkaisu, koska silloin alkaa ajatella kokemiaan loukkauksia. Olikohan se presidentti Kimballin kertomus miehestä, joka alkoi kerätä kiviä muistaakseen kokemansa loukkaukset, kunnes hautautui niihin? Vertaus oli osuva.

Jos meidän on vaikea antaa anteeksi–oikeastaan mieluummin pienemmissäkin asioissa–meidän on tärkeää rukoilla. Kun keskitymme rukoilemaan ja pohtimaan anteeksiantoa, tapahtuu kaksi asiaa: Ensinnäkin meillä on mahdollisuus huomata asioiden tärkeysjärjestys; toisaalta meillä on mahdollista saada Jumalan johdatusta ja vahvistusta. Meillä ihmisillä ei ole asioita, joita Kristuksen sovituksen voima ei voisi korjata, mutta meidän pitää antaa hänelle tilaisuus.

Ehkä pysäyttävintä anteeksiannon suhteen on, että Herra on sanonut pidättävänsä täyden anteeksiannon niiltä, jotka eivät ole itse valmiita antamaan anteeksi. (Matt. 6:1-18) Uskon vahvasti, että hän ei tuomitse meitä kuolevaisten kykyjemme mukaan vaan kuolemattoman sielumme parhaaksi. Siksi meidän on mahdotonta asettaa itseämme toisten ihmisten tuomariksi. Jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen Jumalasuhteeseen.

Tämä anteeksianto nousi itseasiassa esiin, kun olin kirjoittamassa toisenlaista juttua, jossa jouduin muistuttamaan itseäni vaikeista asioista. Olen kirjoittanut koko jutun nyt uudestaan, koska huomasin meneväni vääärään suuntaan ryhtyessäni tuomitsemaan ihmisiä. Hassua tavallaan oli se, että asiat eivät olleet minulle uusia, mutta olin ensimmäistä kertaa itse kirjoittamassa sitä ja pohtimassa tapaa, jolla esittäisin oikeat asiat, jotka auttaisivat ymmärtämään kokonaisuutta. Oikeastaan olen kiitollinen, että tulin aloittaneeksi projektin, koska nyt olen paremmin valmis suhtautumaan asioihin ja ihmisiiin. Me olemme kaikki Jumalan lapsia, ja hänen edessään tasavertaisia. Meillä on monen profeetan lausunto siitä, että kaikki Maan päälle syntyneet ovat säilyttäneet kunnialla ensimmäisen asemansa. Lisään tänne linkin siihen isompaan artikkeliin, kun olen saanut sen muokattua.

P.S. Tässä ei oikoluku nyt toimi, joten laittakaapa kommenttia, jos jotain on vaikea ymmärtää kirjoitusvirheiden takia.

 

kommenttia
  1. berwrify sanoo:

    Puhuimme juuri eilen yhteisessä pappeuden ja apuyhdityksen kokouksessa siitä miten meidän tulisi aidosti toimia seurakuntana ja olla yhtä. Yksi osa tuota toimimista olisi juuri tuo asioista puhuminen, asiat riitelevät, eivät ihmiset ja sen muistaminen että me kaikki olemme erilaisia. Se miten yksi asia menee yhdeltä ohi kuin vesi hanhen selästä ja toinen jää pureksimaan sanottua tai tehtyä asiaa vuosikausiksi.

    Miten me oppisimme elämään toistemme kanssa *onnellisena* ja ilman hekilökohatsiin riitoihin menemistä? Sitten kun opimme, niin kai se on sitten se maailmanlopun paikka… Silloin olemme valmiita vastaanottamaan Kristuksen.

Kommentoi